Olemme siis viettäneet jonkun verran aikaa myös koko porukalla, lapset mukaanlukien siis. Olemme hyvät tutut jo entuudestaan ja lapsemme ovat leikkineet paljon yhdessä, joten sinänsä asiassa ei ole mitään ihmeempää muutosta. Kuten jo aiemmin sanoin, lasten silmien edessä käyttäydymme jyrkän asiallisesti. Jonkun verran olemme sortuneet keskustelemaan kahdenkeskisiä asioitamme englanniksi, mikä on lasten mielestä sangen huvittavaa.

Tänään päätimme törsästää hieman ja käydä porukalla pizzalla. Mukulat jonoon ja ovesta sisään. Siinä oli melko veikeät ilmeet pizzerian työntekijöillä, kun ipanaa alkaa lapata ovesta sisään. 6-, 5-, 4-, 3- ja 2-vuotiaat lapsemme ovat kieltämättä melko hupaisa näky. Lapset eivät ole ulkonänöllisesti mitenkään hätkähdyttävän erinäköisiä ja olemmekin kuulleet moneen otteeseen hämmästyneen huudahduksen: "Onks noi kaikki teidän?" No, ovathan ne. Eivät tosin yhteisiä.

Voin sanoa aivan vilpittömästi rakastavani myös A:n lapsia. (Päätin juuri alkaa kutsua miesystävääni mielikuvituksekkaasti alkukirjaimella.) Olen aina nostanut kaksin käsin hattua uusperherumbaan astuville ja ajatellut, ettei minusta olisi ikinä ottamaan vastaan jonkun toisen lapsia. Vaan niin nuo vintiöt ovat sulattaneet tämän sydämen ja ovat minulle ihan yhtä tärkeitä kuin omatkin lapseni. Toki suhde heihin on erilainen kuin omiin lapsiin, mutta tiedän pystyväni kohtelemaan koko sakkia yhdenvertaisesti ja olemaan asettamatta ketään heistä toisten edelle.

A on sanonut muutamaankin otteeseen, että erityisesti vanhempi hänen lapsistaan on puhunut minusta paljon ja sanonut tykkäävänsä minusta. Onhan minusta tietysti tässä vaiheessa helppo tykätä. Minulla ei ole kasvatusvastuuta, vaan voin ikäänkuin kuoria kermat kakusta: olla kiva täti, joka leikittää ja antaa osallistua ruuanlaittoon. Siinä kohtaa, kun pitää komentaa, tulee iskä kuvioihin. Tämä asetelma tietysti muuttuu, jos laitamme kamat saman katon alle jossakin vaiheessa. Edessä on taatusti myös "v%¤tu sä mun mutsi ole, et sä mua määrää". No, aikaansa kutakin.