Mitä tapahtuu, kun kolmen plus kahden alle kouluikäisen lapsen vanhemmat ihastuvat toisiinsa?

Ei mitään. Ei lapsia parane sotkea kuvioon, joka on täysin auki ja täysin epävarma. Emme siis tapaile lasten aikana. Jonkun verran olemme olleet yhtäaikaa leikkipuistossa tai kyläilleet toistemme luona "leikkitreffeillä", koska sitä olemme tehneet ennenkin. Ei siis mitään poikkeavaa vuosien takaiseen. Lasten edessä käyttäydytään viileän asiallisesti.

Koen henkilökohtaisesti hirveän suurta surua ja syyllisyyttä siitä, etten kyennyt antamaan lapsilleni ehjää ydinperhettä. Tiedän, että yhden vanhemman perheessä asuu nykyään niin moni lapsi, etteivät omani joudu koulussa silmätikuiksi asian vuoksi. Silti tuntuu kurjalta. Ei kai ero ole koskaan lähtökohtaisena ajatuksena, kun yksiin mennään.

Ero on aina lapselle iso henkinen stressi, vaikka kotitilanne olisi miten vaikea tahansa. Monesti toki lopputilanne on helpotus kaikille osapuolille, mutta lapset tekevät luopumistyötä pitkään. Yhden eron kokeminen on lapselle turhan paljon. Useamman eron kokeminen todennäköisesti liikaa. Siksi koenkin, että on oltava aivan sataprosenttisen varma siitä, että Uusi Onni kestää myötä- ja vastatuulet. Todennäköisesti paljon kovemmatkin vastatuulet, kuin liitto nro 1. Onhan edessä esimerkiksi eläminen kaksien appivanhempien kanssa: lasten vuoksi ex-appivanhemmista ei pääse eroon, uuden puolison vanhemmista saa toiset mokomat. On sun kasvatuskäsitykset vs. mun kasvatukäsitykset. On oma eksä, toisen eksä. On mun lapset ja sun lapset. Perinteet, joista ei haluta luopua, mutta jotka eivät käy lainkaan yksiin toisen perinteiden kanssa. Ystäväpiiri. Asuminen. Raha. Vapaa-aika.

Kaiken se kestää. Kestääkö?