Kirjoittelinkin jo aiemmin, miten kuormittavaa salailu ja piilottelu toisinaan on. Tästä aiheesta saimme aika hienon riidan aikaiseksi toissapäivänä. Minä koen, että A yrittää hoputtaa minua ja ajaa minut nurkkaan. Hän on ollut yksin pitkään eikä halua enää odottaa. A puolestaan kokee minun jarrutteluni loukkaavana. En ole varma, mutta luulisin hänen ajattelevan, että en kehtaa esitellä häntä muille. Vaikka olemme näistä asioista keskustelleet moneen kertaan, palaavat ne silti aina aika-ajoin pinnalle. A:lla on järjettömän ärsyttävä tapa aloittaa keskusteleminen illalla myöhään, jolloin minä olen yleensä aivan liian väsynyt keskustelemaan järkevästi. Minulla taas on järjettömän ärsyttävä tapa heittää melko asiattomia kommentteja, jos en jaksa keskustella. Sammakoita suusta siis.

Olikohan se muumimamma, joka sanoi, ettei tule antaa auringon laskea vihan ylle. Ei siis tule mennä riidoissa nukkumaan vaan selvittää asia ensin. Useimmiten pystymmekin tähän, mutta toisinaan, kuten toissailtana, painuin nukkumaan ja jätin toisen kiukuttelemaan itsekseen. Ei varmaan tarvitse mainita erikseen, kuinka hyvin kumpikin nukkui tuona yönä...

Olemme molemmat melko räiskyviä persoonia. Olen riidellyt A:n kanssa näiden muutamien kuukausien aikana luultavasti enemmän, kun eksäni kanssa koko kymmenvuotisen liittomme aikana. Itseasiassa en riidellyt eksäni kanssa juuri ollenkaan. Nyt tietysti joku ihmettelee, että miksi ihmeessä olemme eronneet, jos emme kerran riidelleet. Emme me riidelleetkään, mutta emme kommunikoineet millään muullakaan tavalla. Kumpikin hoiti omat asiansa ja saman katon alla elettiin lähestulkoon kämppiksinä. Eksä harrasti murjottamista, jos joku asia otti päähän. Sen vertaa suu ei auennut, että olisi koskaan kertonut, mikä ottaa päähän. A puolestaan kertoo heti, jos joku asia harmittaa tai mietityttää. Minulla on ollut opettelemista sen kanssa, koska olin tottunut puhumattomuuteen edellisessä suhteessa. A on myös siitä kummallinen mies, että hän kuuntelee ja vielä muistaa, mitä olen sanonut. Yleensä tämä on ihana juttu. Sitten on hetkiä, jolloin tekisi mieli karjua pää punaisena, että ei ihan jokaiseen sanaan ja pilkkuun tarvitsisi takertua. Aika tavallinen keskustelunkulku voisi olla tällainen:

A: "Mua jäi vähän mietityttämään se mitä sä sanoit."

Minä: "Ai mitä mä sanoin?"

A: "No sillon automatkalla ku tultiin takasin kotiin."

Minä: "Mä taisin sanoa aika monta juttua siinä automatkalla, voitko tarkentaa...?"

Ja todennäköisesti tarkennuksen jälkeen muistan, että jostain tuon suuntaisesta on kyllä puhuttu, mutta ei mitään havaintoa, olenko sanonut tarkalleen ottaen juuri niin, kuin A sanoo. Asia, joka "jäi mietityttämään" saattaa olla ihan sivulauseen juttu. Olen koettanut tolkuttaa, että minun sanomisillani ei ole mitään piilomerkityksiä. Jos sanon ankka, tarkoitan ankkaa, eikä sitä tarvitse pohtia sen enempää.

Kylläpä minä valitan. Ei pitäisi. Minä halusin ja haluan edelleen miehen, joka kuuntelee ja puhuu. Joka välittää. Joka haluaa olla lähellä ja koskettaa. Jolle voi kertoa ihan mitä tahansa. Joka rakastaa minua juuri tällaisena. A on kaikkea tätä. Jos kaikki muu on kohdallaan, niin ehkä minä kestän, jos hänen on joskus saatava miettiä, tarkoittiko ankka vain ankkaa, vai oliko sillä sittenkin hanhi mielessä.