Aiemmin mainituista syistä (lähinnä siis lasten vuoksi ja ympäristön reaktioista säikkyneenä) emme ole tehneet kovin suurta numeroa yhteiselostamme. Käytännössä kuvio kulkee siten, että niillä viikoilla, kun minulla on lapset luonani, emme juurikaan hengaile yhdessä. Minulla ja eksälläni on siis vuoroviikkosysteemi lasten kanssa, mikä on toiminut loistavasti. Myös Hän ja Hänen eksänsä toteuttivat kyseistä kuviota ennen, mutta tämän syksyn aikana kuvio on mutkistunut. Niinpä Hänellä on lapset joka toinen viikonloppu ja muutamana arki-iltana viikossa.

"Lapsettoman" ajan minä käytännössä sitten asustan Hänen luonaan. (En ole vielä keksinyt blogia varten tälle Uudelle Onnelle lempinimeä, enkä halua kirjoittaa omilla nimillä.) Huomaan kuitenkin usein vastailevani puhelimessa ympäripyöreitä, jos joku soittaa ja kysyy, missä olen. Emme myöskään liiku ihan kauhean usein julkisilla paikoilla yhdessä.

Pienen kylän iloja on sekin, että pelkästään kaupassa asioinnin näkee taatusti joku tuttu. Kerran erehdyimme käymään yhdessä elokuvissa ja eikö paikalle pärähtänyt äitini. Äidilläni on ollut melkoisesti vaikeuksia sulattaa eroa, saati että minulla olisi mitään oikeutta tapailla ketään toista.

Piilottelu on raskasta. Siitä on seurannut melko kovia henkisiä paineita ja myös epävarmuutta toisen tunteista. Joudumme kumpikin jatkuvasti pohtimaan, onko toisen tunne aitoa, kun joka käänteessä kuitenkin kiellämme toisemme. Olemme kuitenkin tähän ratkaisuun yhdessä päätyneet. Jospa meidänkin aikamme vielä koittaa.