Kymmenen vuoden jälkeen totesimme, että tämä on nyt tässä. Kesän alussa siirsin itseni ja kolme alle kouluikäistä lastani kunnan vuokra-asuntoon isännän jäädessä pitämään majaa omakotitaloomme. Lapset asuvat isänsä ja minun luona vuoroviikoin.

Muuttoavuksi ja korvaamattomaksi vertaistueksi löytyi vuosien takainen hyvä ystävä, itse jokunen vuosi sitten eronnut kahden lapsen isä. Kävi klassisesti. Ihastuttiin.

Kesä meni uuteen asumistilanteeseen totutellessa ja lasten kanssa aikaa viettäessä. Eksän kanssa välit ihan kohtuulliset.

Emme me suinpäin Uuteen Onneen rynnänneet. Meni syksyn puolelle, ennenkuin ihastumista otettiin edes puheeksi. Silloinkin päätettiin, että on vielä aivan liian aikaista ryhtyä mihinkään. Vietimme kyllä aikaa keskenämme, mutta niin me olimme tehneet ennenkin. Tarkalleen ottaen kahdentoista vuoden ajan.

On mielenkiintoista, miten kaksi ihmistä voi olla täysin platoniset ystävykset yli kymmenen vuotta ja sitten yhtäkkiä toisessa näkeekin jotain aivan uutta. Paljon on keskusteltu siitä, olenko minä ollut "laastaria" vailla, onko hän vain kyllästynyt olemaan yksin. On helppo sanoa, että ei tietenkään, mutta kuka sen sitten tietää? Ei omistakaan tunteista ota aina selvää.

Asumme pienenpienellä kylällä, missä kaikki tietävät kaikkien asiat. Oli siis päivänselvää, että suhteestamme tiedettiin jo kauan ennen kuin sitä oli vielä olemassakaan. Palaute on ollut pääosin melko rankkaa. Miehellä on melko hankala tausta, minkä vuoksi hän tulee tuomituksi, osin syystä, osin syyttä. En minä tyhmä ole. En minä kuvittele, että voin muuttaa sormia napsauttamalla kaiken, mitä menneisyydessä on tapahtunut ja olla varma, että näitä asioita ei tapahdu tulevaisuudessa. Mutta jos pelkää häviämistä niin paljon, ettei uskalla edes yrittää, ei voi voittakaan.

Tarina alkakoon.