Lapsemme, kuten jo aiemmin olen kirjoittanut, ovat olleet kavereita keskenään jo vuosia. Leevi ja Jonna ovat käytännössä samanikäiset, Arttu sitten kaksi vuotta nuorempi ja siitä sitten vuoden välein Joonas ja Niko.

Tässä on väistämättä alkanut seurata Jonnaa ja Joonasta hieman eri silmin, kuin ennen. Jonnan kanssa tulen todella hyvin juttuun. Hän pyytää minua aina tekemään ranskalaisen letin tukkaansa ja minähän teen. Joonas on ollut varautuneempi. Hänkin on kuitenkin alkanut viimeisen kuukauden sisällä lähestymään minua. Jonna on saattanut kiivetä jopa syliinkin, mutta oli melkoinen ylläri, kun Joonas teki ensimmäistä kertaa saman.

Omista lapsistani Leevi ja Niko ovat melko välittömiä. He ottavat mielellään kontaktia ihmisiin ja juttelevat käytännössä kelle tahansa. Arttu puolestaan on hyvin hitaasti lämpenevää sorttia. Hän katselee mielellään pitkään tilannetta sivusta, ennenkuin lähtee siihen  mukaan. Niko on aivan yltiörakastunut A:han. Hän tunki jo silloin aina A:n syliin, kun hän tuli kylään minun ja X:n yhteiseen kotiin. Sama meno jatkuu edelleen.

Tiedän, että edessä on aivan varmasti sekin aika, kun joudumme ottamaan kasvattajan roolin myös toistemme lapsille. Nytkin toimimme niin, että jos kyläilemme toistemme luona, kumpi tahansa komentaa kumman tahansa lapsia. Näin se on ollut aina kaikkien kavereideni kanssa. Joka näkee hölmöilyä, se puuttuu.

Kuinkahan vaikeaa on sitten aikanaan pitää kiinni tasapuolisuudesta? En usko, että omia tulee lellittyä, mutta uskaltautuuko sitä olemaan yhtä tiukkana toisen lapsille, joita on kuitenkin kasvatettu tähän saakka ainakin jokseenkin eri tavalla kuin omia? Kuinka löydämme yhteisen linjan, joka on yhtenevä myös eksiemme linjan kanssa?

Tässä palapelissä taitaa olla aika monta palaa.