Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei kannata olla pessimisti (ei se kuitenkaan auta). Joskus vain tekee mieli kiukutella typeristä asioista, purkaa ne pois sydämeltä. Teen sen nyt, niin ei tarvitse vähään aikaan.

Kämppäni on kamala. Muutin omakotitalostamme paikalliseen ghettoon, jossa asuu lähinnä rappioalkoholisteja, narkkareita ja taparikollisia ynnä muita sosiaalipummeja. En aio määritellä sosiaalipummia tässä tarkemmin, sosiaalituki on ehdottomasti hyvä asia, mutta jotkut harvat väärinkäyttäjät mustaavat sitten muidenkin maineen. Vuokra on kohtuuton huomioiden asunnon kunnon ja sijainnin ja vuodenvaihteessa on tulossa melkein satasen korotus.

Asumme hissittömän kerrostalon kolmannessa kerroksessa. On inhotavaa tulla päiväkoti+kauppa -reissulta kahden kauppakassin ja kolmen päiväkotikassin kanssa, kun todennäköisesti Leevi ja Arttu säntäilevät eri suuntiin ja Niko vinkuu haluavansa kantamispalvelua.

Sitten on tosi tyhmää, kun talviaikaan pitäisi lähteä tämän lössin kanssa liikkeelle. Viimeisin: Jonna ei halua hanskoja, Joonas piiloutuu sängyn alle, Leevi kiukuttelee, että kaikki on tyhmää, Niko ei halua haalaria. Arttu tahtoo istu Leevin turvaistuimessa, Niko ei halua ollenkaan turvaistuimeen. Autot ovat lumisia, Leevi päättää auttaa ja putsata auton (hiekkaisilla) hanskoilla auton oven ollessa auki, jolloin puolet lumesta on autossa sisällä. Ajomatka kestää viisi minuuttia. Autoon pääseminen viisitoista.

A:n eksä on pimeä akka. Todennäköisesti hän ajattelee minusta aivan samaa. Mutta jos luulit, että jostain asiasta ei saa tehtyä hankalaa, niin olit väärässä: hän pystyy siihen.

Auto hajoilee käsiin. A osaa onneksi korjata sitä. Katsastusta se tuskin kuitenkaan läpäisee.

Onneksi minä itse olen niin hyvä ihminen. Mikään edellämainituista ei tietenkään ole minun syytäni.