Kamala viikko takana. Ihan hirveä. Sitä edelsi sellainen semisti kamala viikko.

Olemme saaneet A:n kanssa riidan aikaiseksi ihan mistä tahansa. Toisen soitto tyyliin "huomenta rakas, missäs menet", on saanut toiselta reaktion "mitä hittoa sä oikeen kyttäät, että missä mä menen, sä tiedät että mä meen tähän aikaan töihin". Fiksua. Eli ei ole.

En aio mainostaa, kumpi tässä on ollut enemmän valopää. Tuskin on edes mahdollista eritellä. Käytös on ainakin ollut ääliömäistä kummallakin.

Kuuluuko tämä jotenkin uuteen parisuhteeseen? Edellinen suhteeni kesti sen kymmenisen vuotta ja siinä ajauduttiin jo vuosia sitten "whatever" -linjalle. Ei jaksettu riidellä, ei jaksettu tuoda eriäviä näkemyksiä esille. Se, kumpi ehti tuoda mielipiteensä julki ensin, sai tavallaan määrätä yhteisen mielipiteen. Helppo homma, koska minä olin yleensä se nopeampi.

A lupasi puoli vuotta sitten rajoittaa alkoholinkäyttöään, koska se alkoi aiheuttaa ikäviä tilanteita. Suhtauduin tuolloin lupaukseen varauksella. A on kuitenkin pitänyt ihan kiitettävästi lupauksestaan kiinni. Nyt hän on päättänyt, että vähäisempikin määrä saa jäädä. Että niinku absolutistiksi.

Suhtaudun tähän vielä suuremmalla varauksella, kuin edelliseen päätökseen. Positiivisesti toki, olisihan se hieno juttu, mutta tällä hetkellä lupaus tuntuu yhtä realistiselta, kuin että minä lupaisin kasvattaa itselleni munat. No, aika tiukka kärjistys.

Mitä minä sitten voisin tehdä? En voi väittää olevani suhteemme täydellinen osapuoli, jolla ei ole mitään korjattavaa toimintatavoissaan.

Ongelmia on tullut ainakin siinä, että siloittelen ja tasoittelen mielelläni ikäviä asioita. En siis varsinaisesti valehtele, mutta saatan jättää kertomatta asioita, joista tiedän tulevan harmia.

Toinen ongelma on maltin puolella. Olen nopea tulkitsemaan ilmeitä, eleitä ja sanoja ennen kuin toinen on ehtinyt ilmaista itseään loppuun. Jos ehdin tehdä tulkinnan, että asia, joka kohta tulee toisen suusta ulos, ei miellytä minua, saatan äsähtää hyvin nopeasti takaisin ja tietysti "samalla mitalla" eli jokseenkin ilkeästi.

Kolmas ongelma, kenties suurin, on oikeastaan peräisin hyvin kaukaa. Olen elänyt joskus väkivaltaisessa suhteessa (ja tässä ei siis ole kyse X:stä vaan vielä kauempaa aikain takaa) ja siitä on jäänyt minulle iso epävarmuus. Pelkään voimakkaita reaktioita ja en yksinkertaisesti pysty luottamaan siihen, etteikö joskus "napsahda" taas. Minulla onkin äärimmäisen typerä ja oikeastaan lopputuleman kannalta hyvin ristiriitainen tapa: provosoiminen. Saatan ärsyttää toista viimeiseen asti ihan vain nähdäkseni, lyökö se vai ei. Järjetöntä, tiedän.

Muuttuuko kaikki helpommaksi, jos toinen muuttuu? Muuttuuko kaikki helpommaksi, jos muuttaa itseään?