On tapahtunut jotain suurta. Jotain niin mullistavaa, etten ole osannut tännekään kirjoittaa mitään, koska mielen päällä ei ole ollut muuta, enkä ole oikein osannut muusta kirjoittaa. Palataan hieman ajassa taaksepäin:

19.5. keskiviikko

Olen ravannut pissalla jatkuvasti. Palelee. Rinnat tuntuvat jotenkin erilaisilta, kuin ennen. Tunnistan oireet, mutta en usko: ei minun pitäisi olla...
Teen raskaustestin, joka näyttää hyvin, hyvin haaleaa positiivista. Vai näyttääkö? Jos säikähdyksissäni jotenkin näen väärin? Kuvittelen?

20.5. torstai

Heti aamusta uusi testi. Positiivinen tulos ilmestyy testi-ikkunaan välittömästi.
"Ei se siitä tuijottamalla miksikään muutu", Antti toteaa ja nakkaa testitikun roskikseen.

Soitan loppuviikosta neuvolaan. Tuttu terveydenhoitaja onnittelee ja minä kiittelen.
"En nyt ole ihan varma, voinko pitää tätä lasta", kuulen itseni sanovan. Terkka kuuntelee, kun selitän tilanteen. Oikea tosielämän saippuaoppera, ostaisikohan maikkari käsikirjoituksen... Ero, miesystävä, mun lapset, hänen lapsensa, eri asunnot... Saan keskusteluajan seuraavalle viikolle. Päätöksen kanssa ei ole vielä kiire, raskaus on vasta aluillaan.

Kestääkö tuore suhteemme näin ison muutoksen? Ympäristö asettaa paineita. Jaksanko olla hyvä vanhempi näin monelle lapselle? Entä jos suhteemme ei kestä? Jaksanko olla yksinäni hyvä vanhempi näin monelle lapselle?

Pystynkö ikinä elämään itseni kanssa, jos keskeytän alkaneen elämän?

Päädymme pitkien keskustelujen jälkeen siihen, että alkanut elämä saa jatkua. Muutama viikko menee ajattelematta asiaa sen ihmeemmin. Sitten alkaa pahoinvointi. Ja väsymys. Oliko tämä tällaista? Selaan aiempia odotuspäiväkirjojani. Kyllä niissäkin on jotain väsyä ja etomista mainittu, mutta tämä on kyllä aivan omaa luokkaansa.
"Pitää mennä vessaan jos on paha olo", ohjeistaa Leevi yökkiessäni keittiön lavuaarin päällä, kun en muuallekaan ehtinyt.

Onneksi töitä ei ollut kuin muutama viikko ennen kesäloman alkua. Toisaalta, omia lapsia ei pääse hetkeksikään piiloon. Ykät kurkussa nätisti hymyillen pojille pöperöä pöytään katseen kääntyessä kelloon ennen aamukymmentä. onko vielä pitkä aika iltaan ja nukkumaanmenoon?

27.6.  sunnuntai

Suurin henkilökohtainen kriiseily alkaa olla ohi. Jännitän yhä kamalasti vanhempieni reaktioita, Kaitsun suhtautumista tai mitä tuumaavat Antin vanhemmat tai Jäsen M. Kurja sanoa, mutta edellämainitut ovat kuitenkin jokseenkin toisarvoisessa asemassa. Ne ihmiset, joiden hyvinvointia minun ja Antin tulee nyt ensisijaisesti ajatella, ovat Leevi, Arttu, Niko, Jonna ja Joonas. Ja Tyyppi. Se mahassa matkaaja siis.

Takaisin tähän päivään.

Ollaan edetty raskausviikolle 12.  Odotuksesta on alkanut hiljalleen iloitakin, mutta asian julkistaminen pelottaa yhä. Tavallaan hassua, minähän olen liki kolmekymppinen, aikuinen nainen! En mikään teinityttö pulassa. Muutama läheinen ystävä, siskoni ja Kaitsu tietävät asiasta. Suurin rasti tuntuu olevan edelleen vanhemmille kertominen. He eivät oikein ole toipuneet vielä erostakaan.

Tässä mennään nyt eteenpäin päivä kerrallaan. Kyllä me pärjäämme. Kyllä me selviämme. Tavalla tai toisella.