Vauvan odotus on edennyt iloisesti yli puolivälin. Tyyppi mönkii ja liikkuu mukavasti ja Anttikin tuntee liikkeet kädellään. Lapset odottavat pikkusisarusta innoissaan, mutta toistaiseksi kukaan heistä ei ole malttanut odottaa tarpeeksi kauan bongatakseen hennon pikkupotkun.

En tiedä, johtuuko siitä, että on jo neljäs lapsi vai siitä, että ikää on jo lähes kymmenen vuotta enemmän, kuin esikoista odottaessa, mutta tämä raskaus on tuntunut fyysisesti todella paljon rankemmalta, kuin aiemmat. Ehkä iän ei pitäisi ihan vielä tulla vastaan, koska olen kutakuinkin suomalaisen ensisynnyttäjän ikäinen. Kolmosella alkava kymppiluku ei siis ihan vielä ole rikki.

Henkinen stressi on luonnollisesti ollut kovempi, kuin aiemmissa odotuksissa. Oikeastaan vasta nyt olen alkanut uskaltaa iloita odotuksesta. Rakenneultrassa selvisi, että istukka on noussut pois kohdunsuulta, eli sen suhteen ei pitäisi olla mitään ongelmia. Muutto on saatu hoidettua pois alta, eikä sitäkään tarvitse stressata enää. Lapset ovat sopeutuneet uskomattoman hyvin tilanteeseen ja kotiutuneet taas kerran uuteen kotiin. Äitinä olen kantanut aikamoista huolta lasten hieman turhan monista elämänmuutoksista. Nyt yritetäänkin rauhoittaa eläminen niin paikoilleen, kuin vain suinkin mahdollista.

On tässä odotuksessa vielä yksi juttu, jota tämä äiti sulattelee ihan tosissaan: kolmen pojan jälkeen masussa kasvaa ainakin ultran mukaan tyttö!