Aamu alkoi taas seitsemältä. Viikonloppuisin pupuset heräävätkin yleensä täysin vapaaehtoisesti leikkimään tähän aikaan. Viikolla porukan kiskominen ylös samalla kellonlyömällä tuntuu mahdottomalta. Tämä lienee yleismaailmallinen ilmiö: monet muutkin kertovat samaa.

Heräsin leikin ääniin ja Nikon lällätyslauleluun: "Napa näkyy naapurissa, naapurin pojat nauraa..." Huvittavaa. Sama lällätys oli voimissaan jo minun lapsuusaikanani ja tuskin minunkaan sukupolveni toimi tässä pioneerina. Muita kestorenkutuksia on "Ota kiinni, mandariini, äidin oma tissiliivi" (minun aikanani Osuuskaupan tissiliivi) ja tottakai vanha kunnon "Lällällälläl lieruu, sultaa pääsii..."

Sukupolvien väliset toimintamallit muuttuvat väistämättä jonkun verran. Osa asioista kokee radikaalimman muutoksen, kuin osa. Esimerkiksi tämä uusperhekuvio. Eroaminen on ylipäätään sosiaalisesti hyväksyttävämpi asia, kuin edellisen tai sitä edellisen sukupolven kohdalla. Jaettu erovanhemmuus taitaa olla meidän sukupolvemme uranuurtamista. Ei ole varsin kauaa siitä, kun erossa lapset jäivät lähes automaattisesti äidin luokse ja tapasivat isäänsä parhaimmassakin tapauksessa joka toinen viikonloppu. Tämä taitaa olla tavallisin malli edelleen, mutta esimerkiksi vuoroviikkoasuminen yleistyy koko ajan. Isät haluavat olla lastensa kanssa ja osallistua ihan tavalliseen arkeen.

Kun itse aikanaan muutin pois lasteni isän luota, sai Kaitsu sankarin sulkia hattuun. Pikkukylällämme tarina kulki niin, että muija lähti ja jätti perheensä. Ei sillä siinä kohtaa ollut merkitystä, että lapset viettivät aikaa tasan yhtä paljon minun luonani, kuin isälläänkin. No, todellisuudessa pahimmat nurkan takana puhujat olivat niitä, jotka eivät meitä varsinaisesti tunteneet. Ei siis pitäisi antaa moiselle juoruilulle arvoa. Kyllä se silti harmitti, ei voi mitään.

Pohdimme eilen Antin kanssa myös sitä, miksi Jäsen M oikeastan tekee asioita niin järjettömän hankalaksi. Ehkä siinä on taustalla jotain samantapaista ajattelumallia. Lapset mielletään usein äidin projektiksi ja jos äidillä ja isällä on ollut vähänkin erilaiset tyylit toimia lasten kanssa, on erotilanteessa melkein väistämätöntä, että riitaa tulee. Oma toimintatapa on oikea ja toisen väärä. Olen minä itsekin joutunut tarkastelemaan omia näkökantojani ja pohtimaan, onko jossain Kaitsun tekemisissä oikeasti jotain, mikä olisi lapsille haitaksi vai onko kyse vain siitä, että en itse toimisi siten. Yleensä kyse on jälkimmäisestä. Tai oikeastaan aina.

Kun Antti muutti pois Jäsen M:n luota, alkoi Jäsen M elää vain ja ainoastaan lapsilleen. Kaikki muu karsiutui elämästä pois. Onhan siinä siis varmasti tuntunut sitten siltä, että elämältä ollaan viemässä koko sisältö, kun Antti halusikin pitää lapsia luonaan yhtä paljon. Minusta aikuisen pitäisi kuitenkin pystyä unohtamaan omat haluamisensa ja miettiä asia aina lähtökohtaisesti lasten kannalta. On selvää, että jos toinen vanhemmista on alkoholisoitunut, masentunut tai ei jostain muusta syystä kykene antamaan lapsilleen turvallista ja tasapainoista kotia, on syytäkin järjestää asuminen siten, että lapset pysyvät ensisijaisesti toisen vanhempansa luona. Jos taas taustalla on aikuisen pelko omasta yksinäisyydestä tai läheisyydenpuutteesta, on lähtökohtaisesti aika vino ajatus kieltää lapsilta toinen vanhempi. Omisin minäkin ihan mielelläni lapseni kokonaan. Lapset kuitenkin haluavat olla isänsä luona ja isänsä haluaa olla lastensa kanssa. En voisi ikinä vaatia lapsia kokonaan itselleni, koska en olisi myöskään valmis luopumaan heistä kokonaan.

Tämänhetkinen tilanne on nyt melko rauhallinen ja toimiva. Jonna ja Joonaskin ovat luonamme hieman enemmän, kuin aiemmin, eikä heidän saamisesta tänne ole tarvinnut pahemmin riidellä.

Elipä kukakin uusperhe, ydinperhe, sateenkaariperhe, yyhooperhe tahi muu viritelmä minkälaisessa näkemyksessä tahansa, on yksi asia ikuinen: kun napa näkyy, naapurin pojat nauraa.