Olen aina ollut huonosti paikallani pysyvää sorttia. Omat lapseni ovat oppineet siihen, että äidin mukana saa (tai joutuu) ravata milloin missäkin. Oma äitini huomauttelee tästä aina toisinaan, hänestä lapsilla pitää olla rauhallista ja tasaista kotielämää. Niin minustakin, mutta meillä on ehkä hieman erilainen käsitys rauhallisesta ja tasaisesta kotielämästä. Viikko käymättä missään muualla kuin omalla pihalla tekee minusta äkäisen, kiukuttelevan kakaran, jota ärsyttää kotona ihan kaikki. Tämä on ehkäistävissä muutamalla kahvittelureissulla joko kaverilla tai kahvilassa.

Lasten myötä olen joutunut hieman hillitsemään harrastustoimintaa. Olen ollut ahkera kuntosaliurheilija, lukenut kansalaisopistossa kreikkaa, laulanut parhaimmillaan kolmessa eri kokoonpanossa yhtäaikaa, ratsastanut ja lisäksi täyttänyt kotihetket käsitöillä ja leipomishommilla. Ihan kaikkeen tähän ei ole enää mahdollisuutta revetä. Kreikka jäi pois kohtuullisen helposti: ryhmämme loppui ja vaihtoehtona olisi ollut aloittaa alkeet alusta tai siirtyä huomattavasti edistyneempien ryhmään. Kumpikaan vaihtoehto ei oikein inspiroinut. Ratsastaminen on siinä määrin hintavaa, että ihan koko perhe ei voi sitä tehdä. Jonna ja Antti käyvät yhdessä ratsastustunneilla (isä-tytär -juttu, kannustan!) ja siihen palaa jo kiitettävä summa rahaa. Itse olen saanut ravata tunneilla kymmenisen vuotta, ehkä heidän vuoronsa on välillä. Laulukokoonpanoista päätin keskittyä täysillä yhteen, mikä tuottaa aikavaikeuksia välillä sekin. Tänään olisi illalla äänityshommia, mutta Elvi on oikeastaan ruokintapoliitisista syistä pakko ottaa mukaan. Peukut ja varpaat pystyssä, että neiti viihtyy kantoliinassa suht ääneti. No, harjoittelunauhaa me vain teemme, ei kai siellä muutama vauvan "äy"-huudahdus haittaa. Kuntosalikorttini on ollut paussilla kohta kaksi vuotta. Tuskin mikään muu kuntosali olisi antanut tehdä näin, mutta omistaja sattuu olemaan tuttu ja on ymmärtäväisesti suostunut moiseen. Aika ei yksinkertaisesti anna myöden tähänkään ja on hieman tyyristä maksaa sievoinen summa joka kuukausi siitä, että pääsee salille kenties kahdesti kuussa.

Niinpä jäljellä on oikeastaan yksi lauluporukka ja käsityöt. Leipoa en viitsi pelkästään huvin vuoksi, koska keittiömme on siihen liian ahdas. Käsityöosastokin on supistunut lähinnä neulomiseen, sillä ompelukoneet keittiön pöydällä vievät kamalasti tilaa ja toisaalta niiden liikuttelu jatkuvasti vaatehuoneeseen ja keittiöön tuntuu turhan isolta hommalta. Ristiäisvaatteet sain sentään aikaan: kaikilla pojilla on samanlaiset tummat housut ja harmaat liivit. Liivikankaan jämästä tuli myös Jonnalle hiuspanta.

Huokaus. Taas minä valitan. Joka minut tuntee, tietää, etten ole niin perusnegatiivinen tyyppi, kuin mitä blogini voisi antaa ymmärtää. Ehkä tämä on keino purkaa päätä, ettei tarvitse sitten valittaa kenellekään kasvotusten. Eikä minua kukaan täällä tunne. Sakkimmehan ei siis esiinny blogissani omilla nimillään, vaikka omasta nimestä jokaiselle onkin salanimi johdettu. Toistaiseksi en kuitenkaan halua tulla kaapista ulos. Blogitin aikanaan ahkerasti runsaiden kuvien kera omalla nimelläni. Sitten tuli ero ja sen esille tuominen harmitti monia sukulaisiani niin kovasti, että hommasta meni maku. Olin ja olen yhä liian lammas uhmatakseni. Sulkeudun siis kaappiin ja kerron elämästäni muka anonyymisti. Kyllähän meidät tunnistaa näistä kirjoituksista helposti, jos on edes puolituttu.

Mutta siihen valittamiseen. Jokainen perhe-elämää elävä tietää, että hienoja hetkiä on paljon. Sitten on niitä hetkiä, joita voisi vaikka vaihtaa poiskin. Kun nämä hetket saa purettua johonkin, on paljon vastaanottavaisempi niille hyville asioille, joita sentään on huomattavasti enemmän. Ärtsypäänä saattaa joskus mennä ohi se, että lapset leikkivät ihan kauniisti, ulkona on hieno ilma ja kahvi hyvää.