Tiskikoneen täyttäminen ja tyhjentäminen keti tänä aamuna 42 minuuttia. Tiedän tarkan ajan, koska laitoin facebookiin viestin kaverille juuri ennen kuin aloitin homman ja äsken lopettaessani samainen sivu oli vielä auki.

Elvi ei tahdo tulla lasketuksi alas. Usein roikutankin neitiä kantoliinassa tai -repussa, mutta tiskarihomma on hankalaa. Neiti roikkuu ja keikkuu kumarrellessani niin, että jokatapauksessa toinen käsi on sidottu pitämään holtittomasti hetkuvaa päätä paikoillaan. Arttu askartelee leikkikoiralleen koirankoppia. "Äiti, mä en saa tätä leikattua. Äiti, miten nää kirjaimet laitetaan. Äiti..." Jonna on kolmatta viikkoa flunssaisena kotona. Hänellä on tylsää ja hän ravaa perässäni huokaillen syvään, ettei ole mitään tekemistä. Niko ja Joonas leikkivät lastenhuoneessa. Niko käy valittamassa muutaman minuutin välein, että Joonas vei kädestä, Joonas löi, Joonas vei kädestä... Itse hän ei kuulemma ole tehnyt yhtään mitään.

"Koska alkaa isiviikko? Montako yötä?"

Pojat ovat alkaneet ilmoittaa, että eivät halua äidille. Äidillä on kuulemma tyhmää, isillä kivaa. Äidillä on liikaa sääntöjä ja leluja pitää jakaa, myös omia. Jakaminen on kaikkien mielestä ok niin kauan, kun pitäisi kyetä jakamaan niitä leluja, jotka mielletään omiksi. Synttärilahjoja tai sellaisia. Onhan tämä kaksipiippuinen juttu. Kyllä lapsella pitäisi saada olla omistusoikeus joihinkin asioihin, toisaalta jakamisen taito on tärkeä. Unikaverit olemme pitäneet jokaisen pyhänä omaisuutena, niihin ei ole kenelläkään lupa koskea. Mistä seuraakin: "Tää kaivurimonsteri on mun unikaverini..."

En minä poikieni lausuntoja aivan sokeasti usko. Tiedän, ettei Kaitsu anna heidän valvoa tuhanteen tai syödä joka päivä päivälliseksi jäätelöä, kuten he väittävät. Uskon kuitenkin totuudeksi sen, että isällä ei ole niin paljon sääntöjä kuin meillä. Päivänselvä juttu, ei ole pakko olla. Kahdeksan ihmistä 70 neliön kolmiossa asettaa jonkunasteisen pakon pitää joistakin asioista aika tiukasti kiinni. Kuten että lelut siivotaan omille paikoilleen, ei satunnaisiin romulaatikoihin. Tai että ulkovaatteita ei jätetä lojumaan eteisen lattialle. Tai että talon ainoaa vessaa ei saa varata leikkimistarkoitukseen.

Itse huomaan ensimmäistä kertaa väsyväni uusperhekuvioon. En siis edelleenkään tätä vaihtaisi pois, ei tule käsittää väärin. Mutta väsynyt minä olen. Jäsen M on keksinyt alkaa pommittaa minua, jos jokin asia ei mene hänen mielensä mukaan, eikä hänen ilmaisutyylinsä ole ihan kohteliaimmasta päästä. Olen mielestäni kyennyt kiitettävästi antamaan asian ulkopuolelta olevien tölvimisten mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta minunkin rajani tuli vastaan, kun hän keksi aloittaa tekstarirumban ja viestin sisältö alkoi aina melkoisen provokatiivisella syytöksellä milloin mistäkin. Lopulta ilmoitin hänelle, että keskustelen mistä tahansa asiasta erittäin mielelläni joko kasvotusten tai puhelimessa puhuen, mutta jos yksikin tekstiviesti tulee vielä, vaihdan numeroni salaiseksi. Toimi, ainakin toistaiseksi.

Kyllä minä ymmärrän, että tässä kuviossa on Jäsen M:llekin sulattelemista. Tiedän, että minullekin on taatusti hirvittävän kova pala, jos ja kun Kaitsun elämään tulee joskus uusi nainen, joka väistämättä on tekemisissä myös minun lasteni kanssa.

Ja kun tähän marttyyrivalituskiihkoon olen hienosti päässyt, otetaan vielä viimeinenkin aihe. Moni on ihmetellyt, miten mahdumme asumaan kolmiossamme. No emme me mahdukaan. Sopu saattaa antaa sijaa, mutta sopu alkaa olla aika kovalla koetuksella. Kamoille ei yksinkertaisesti ole paikkoja ja jos minä jotain inhoan, niin kamoja, jotka lojuvat epämääräisinä kasoina ympäri kämppää. Minä kuljen edellä ja työnnän rojuja pois silmistä ja muut kulkevat perässä: "missä on mun..." Isompi asunto on etsinnässä, mutta hinta ja laatu eivät ole toistaiseksi kohdanneet toisiaan.

Paljon tästä ahdistuksesta on omien korvien välissä. Tai kenties kaikki. Pitäisi osata relata. Mitä sitten, jos romut ovat vähän levällään tai jos tiskivuori hieman kasaantuu. Paitsi että en pysty. Ainoa keino pysyä edes suunnilleen järjissään neljän seinän sisällä (miksei ulkona? Koska joku on koko ajan sairaana.) on pitää kämppä edes suurinpiirtein ihmisasumusta muistuttavana. Hammasta purren. Ei taida irrota Vuoden Äiti-palkintoa tänäkään vuonna.