Joskus on pakko olla tyhmä. Opekoulutuksessa meillä oli kerran loistava vieraileva luennoitsija, joka sanoi, että vanhemmat ovat onnistuneet kasvatustyössä hyvin, jos lapset haukkuvat tyhmäksi. Jos sanavarastoon ilmestyy idiootti, on kasvatustyö ollut loistavaa.

Tällä ei suinkaan tarkoitettu, että epäkunnioittava kielenkäyttö aikuisia kohtaan on hyvän kasvatustyön tulosta, vaan luennoistija tarkoitti sitä, että hyvät vanhemmat asettavat lapsilleen rajoja ja pitävät niistä kiinni, vaikka lapsi niitä koetellessaan kokeekin turhautumista ja ilmoittaa, että äiti(puoli) ja isä(puoli) ovat tyhmiä.

Eilen päätin olla tyhmä. Lapset, pääasiassa Arttu ja Jonna, ovat innostuneet askartelusta ja kotimme onkin täynnä jos jonkinmoista taideteosta. Ongelmana on se, että herrasväki ei muista siivota jälkiään. Huomauttamalla asiasta he päätyvät pöydän viereen kinastelemaan siitä, mikä silppu on kenenkin jäljiltä. Kasvattavaa keskustelua käydään aiheesta päivittäin. Silput eivät ole aikuisten jäljiltä, joten aikuisten tehtävä ei ole siivota aiheutunutta sotkua. Totuuden nimissä minä kyllä imuroin päivittäin sisään kulkeutuneen hiekan mukana askartelusilppuja. Ihan kaikkea ei voi vaatia, mutta edes ne isoimmat riekaleet saisivat kyllä kadota pöydältä ja lattialta.

Eiliseen siis. Arttu ja Jonna pyysivät askarteluvälineistöä. Tällä kertaa asetin ehdon. Jos askartelusotkut jäävät pöydälle lojumaan, en huomauta asiasta vaan siivoan ne itse. Ja jos minä joudun siivoamaan ne, ei askartelukamppeita palauteta loppuviikolla ollenkaan.

"Oletteko nyt ymmärtäneet?"
"Joo, joo!"

Haluaako lukija arvata, kuinka kävi? Askarteluvälineet löytyvät tällä hetkellä korkean kaapin päältä laatikkoon pakattuna.

"Höh, me oltais siivottu ne ihan just!"
"Tyhmä äiti!"