Ei, ei sentään meille.

Aika tarkkaan vuosi sitten sain ystävältäni suru-uutisen. Pieni vauvansa oli kuollut kohtuun ja syntyi pitkäperjantain aamuun. Itse neljä (tuolloin vielä kolme) tervettä lasta synnyttäneenä en voi edes käsittää sen tuskan ja surun määrää, mikä vanhempia on kohdannut. Pientä enkelipoikaa suri moni ihminen.

Eilen samainen ystävä lähetti tekstiviestin. Pikkuinen Hirmu oli saapunut maailmaan raskausviikolla 34, 1900-grammaisena, pienenä suurena miehenä. Hirmu ei varmasti syntynyt korvaamaan veljeään, vaan täyttämään vanhempiensa syliin jääneen tyhjän tilan. Itse olen viettänyt koko eilisillan ja tämän aamun ilonkyyneleet silmissäni, muistaen samalla haikein mielin pientä isoveljeä, joka ei koskaan elänyt tässä maailmassa.

Miksi ihminen ei huomaa onneaan, kun se on läsnä? Miksi vasta sitten, kun menettää jotain, osaa arvostaa sitä, minkä on menettänyt? Katson omia poikiani. Juuri eilen olin tolkuttoman turhautunut heihin. Ei, en heihin, vaan heidän käytökseensä. Riehumista, kitinää, vinkumista, töllöntöitä. Tunnustan huokaisseeni helpotuksesta, kun lähtivät isälleen. Muutaman tunnin jälkeen oli jo ikävä.

Mitä, jos en olisi saanutkaan heitä? Tai vielä pahempaa: mitä jos menettäisin heistä jonkun?

Ihmislapsi on uskomattoman avuton. Olen monesti ihmetellyt, miten ihmislaji on voinut ylipäätään selvitä. Joskus tulee mietittyä, olisiko lajin kannattanut selvitä ylipäätään. Sitten katson omia lapsiani ja olen suunnattoman onnellinen siitä, että olemme olemassa, me kaikki.

Ajauduinpa filosofiselle linjalle. Taitaa olla aika herätä tähän päivään. Käyttäessäni aikaa tietokoneella istumiseen, on Niko käyttänyt tilaisuutta hyväkseen. Mitäs jätin avonaisen kaakaopurkin pöydälle. Elämän ihme kai sekin.