Musiikki on ollut elämässäni läsnä ihan varhaislapsuuteni päivistä saakka. Isäni on laulaja, soittaja, musiikonopettaja, kuoronjohtaja, kanttori, mitä nyt milloinkin tarvitaan. En muista automatkaa, ettei kasettisoittimesta olisi kuulunut Edu Kettusta, kotona soi hyvin usein piano, kitara tai levysoitin. Pelkäsin soittovartta, koska siinä oli neula. Epäilin, että levyn pyöriessä vinhasti se saattaisi irrota ja pistää minua.

Isä lauloi kirkkokuorossa ja soitti sekä lauloi useassakin bändissä. Äitinkin on hyvin musikaalinen, mutta isälleni musiikki on aina ollut henkireikä.

Kävin pienenä musiikkileikkikoulussa ja neljävuotiaana aloitin viulutunnit. Teininä päätin, että viulu on nolo ja niin meni iloisesti kymmenen vuoden soittotunneilla käyminen ikäänkuin savuna ilmaan. Viulu on nimittäin instrumentti, jonka soittamisessa ei voi pitää kovin suunnattomia taukoja tai kosketus soittimeen katoaa. Osaan siis noin teoriassa kyllä soittaa viulua edelleen, mutta se kuulostaa kamalalta. Jotain hyvää kymmenen vuoden soittotunneista kuitenkin jäi: osaan lukea nuotteja.

Tästä on suunnattoman paljon iloa nykyään. Laulan a cappella-porukassa ja uusien biisien opetteleminen on suunnattoman paljon helpompaa, kun hallitsee nuotit.

Bändimme juhlisti kymmenvuotista taivaltaan viime viikonloppuna konsertin merkeissä. Elvi on roikkunut kohtuullisen paljon treeneissämme mukana ruokintapoliittisista syistä. Lapsi on siis näköjään pääsemässä samanlaiselle musiikintäyteiselle kasvumatkalle kuin minäkin.

Valveutunut musiikinharrastaja ymmärtää äänentoiston hyödyn lisäksi myös sen haittapuolen. Näin meidän neiti vautiskeli soundcheckistä.