Vuosi sitten aloitin aamun raskaustestillä. Tulos oli positiivinen, mieliala ei. Ainakaan yksiselitteisen. Emme asuneet yhdessä, suhteemme oli muutenkin melko epävakaa. Joka toinen viikonloppu lasten kanssa, joka toinen armotonta biletystä. Välillä otettiin yhteen railakkaasti, sitten sovittiin vähintään yhtä railakkaasti.

Sitten tuli kaksi viivaa tikkuun.

Soitin neuvolaan. Varasin lääkäriajan keskeytystä varten. Näin ruudulla pienen pavun sydämenlyönnit, enkä voinut enää kuvitellakaan päättäväni jo alkaneen elämän loppumisesta. Selvitin adoptiokuviot. Totesin, etten pysty siihenkään. Näin päätin, että minusta tulee äiti. Vielä kerran. Neljännen kerran.

Antti kriiseili aiheesta omalla tavallaan. Muistan, että noihin aikoihin Mafia Wars (nettipeli facebookissa) oli käytännössä koko ajan auki ja Antti nenä kiinni ruudussa. Jos mitään vauvan suuntaistakaan otti puheeksi, näkyi ahdistus miehen kasvoilta samantien. Lopulta en enää puhunutkaan aiheesta Antin kanssa. Löysin vauva-aiheisen keskustelupalstan netistä.

Nettikeskustelu oli vertaistukea. Olen oikeastaan aina pitänyt hieman huvittavana, kun ihmiset puhuvat nettitutuista. Nyt minulla itselläni oli sellaisia. Osa porukasta -itseni mukaanlukien- siirtyi melko pian toiselle, suljetulle foorumille. Nettitutuista tuli oikeita ihmisiä, joilla on nimi ja kasvot. Puhuin vauvasta entistä vähemmän Antin kanssa.

Sitten Antti lähti kolmen viikon reissuun toiselle puolelle maapalloa. Reissun aikana selvisi, että istukka on kohdunsuun päällä. Vuosin verta ja itkin sairaalan ensiavussa. Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, että minä todella haluan tämän lapsen. En halua menettää häntä. Soitin Antille Kanadaan. Hän oli hypätä ensimmäiseen lentokoneeseen siltä seisomalta.

Antin tultua takaisin pääsimme ensimmäistä kertaa yhdessä näkemään lapsemme ultraäänikuvassa. En tiedä, oliko käännekohta tässä vai kenties jo puhelussa Kanadaan, mutta tämän jälkeen Anttikin alkoi odottaa vauvaa. Puhuimmekin siitä, miksi ihminen on niin tyhmä, että tajuaa onnensa vasta kun on menettämässä sen. Me olimme onnekkaita, kun herätys oli lievemmästä päästä. Huonomminkin olisi voinut käydä.

Pitkän odotuksen jälkeen Elvi syntyi pilvisenä tammikuun pakkaspäivänä. Pieni, täydellinen tyttäremme. Hän tarttui sormeeni, katsoi minua silmiin, kuin sanoen, että "Tässä minä nyt olen, äiti." Siinä hän nyt oli, enkä olisi voinut toivoa mitään muuta. Näin sen pitikin mennä.