Niin se meni. Hoitovapaa. Tai siis se meni minun osaltani. Antti jäi kotiin ja nyt jo kolmena aamuna minä olen ollut se, joka nousee ylös ja istuu autoon huristellakseen ansaitsemaan kapeaa mutta varmaa leipää pöytään.

En ole oikein koskaan ollut kotiäitityyppiä. En viihdy kotona. En tykkää samanlaisina toistuvista päivistä. Kaipaan aikuista juttuseuraa. Inhoan ruuanlaittoa (mikä on aika paradoksaalista, olenhan koulutukseltani kotitalousopettaja) enkä hillittömästi nauti siivoamisestakaan. Jos en pääse pariin päivään käymään jossain, tulen hulluksi. Sama se, onko "jossain" kyläilyä kaverilla vai kahvilareissu tai asiointi pankissa. Vietin aikanaan Nikon hoitovapaan ilman autoa ja meidän paikkakunnallamme ei ole käytännössä minkäänlaista julkista liikennettä. Sen sijaan, että olisin osannut nauttia pienestä vauvasta, ahdistuin avioeron partaalle neljän seinän sisällä. Ero tulikin sitten vuoden päästä, mutta näin jälkiviisaana keittiöpsykologina uskon, että tuo vauvavuosi loi melko hyvän pohjan parisuhteemme ongelmille.

En halua toistaa samaa virhettä. Minusta ei ole viettämään vuosikausia lasten kanssa kotona. Moni ihmettelee, miksi hankkia lapsia lainkaan, jos ei halua hoitaa heitä. Minäkin ihmettelisin. Kyse ei ole kuitenkaan siitä. Tottakai haluan hoitaa lapsiani. Minusta on ihanaa viettä aikaa heidän kanssaan. Minusta tulisi loistava isä! Kaikki ainakin sanovat miehestä, joka töistä tullessaan viettää mielellään aikaa lastensa kanssa, että tämä on loistava isä. Äiti ei ole kenenkään mielestä loistava, jos hän lähtee töihin lapsen ollessa 7-kuinen. Näin ollen en voi olla loistava äiti. Luultavasti hieman keskinkertaisen alapuolella.

Antti ilmoitti melko pian sen jälkeen, kun Elvi oli ilmoittanut tulostaan, että hän voisi haluta jäädä kotiin. "Sopii minulle", ajattelin miettimättä sekuntiakaan ja ilmoitin suurinpiirtein siltä istumalta työnantajalle, että palaan vahvuuteen elokuussa. Niin minä sitten astuin iskäsaappaisiin ja Antti saa vuorostaan sovittaa äitibootseja.

Moni työkavereistani ihmetteli, miten raaskin. Että eikö riipaise jättää niin pientä kotiin. Kysyiköhän kukaan Antilta, kun tämä kolmen viikon isyysloman päätteeksi jätti pienen rääpäleen kotiin kanssani, että riipaiseeko häntä. Eihän Elvi lähtenyt mihinkään hoitoon. Hänhän on kotona oman isänsä kanssa. Isällä ei ole tissejä, muuten kaikki hoituu kuten ennenkin. Imetän Elvin ennen töihin lähtöä ja heti töistä tullessa sekä vielä illalla. Päivän aikana juomaosasto tarjotaan tuttipullosta. Minulla on aikomuksena jatkaa imetystä vuodenvaihteeseen saakka, jos kaikki menee niin, kuin olen kuvitellut. Jos ei mene, sitten improvisoidaan.

Toki minulle tulee ikävä lapsiani työpäivän aikana. Yhtälailla niitä isompia, kuin vauvaakin. Mutta työelämässä on yksi verraton etu kotiäitiyteen nähden: ainakin lähes aina saa syödä lämpimänä muutakin kuin jäätelön!