En ole syksyihminen. En, vaikka haluaisinkin olla.

Pidän keltaisten, oranssien ja punaisten lehtien väriloistosta, kirpeästä ilmasta ja ensimmäisistä pakkaspäivistä. Kaiken tämän ihanan yli käy kuitenkin niin voimakkaana joka päivä enemmän niskaan kaatuva pimeys, että kauneus jää helposti huomaamatta. Masentavinta on tieto, että pimeyttä jatkuu vielä usean kuukauden ajan.

Tästä huolimatta valitsimme lokakuisen lauantain yhdeksi elämämme tärkeimmistä päivistä. Paikalla ei ollut prinssejä ja prinsessoita. Ei väenpaljoutta eikä hienoja lavasteita. Oli vain kaksi ihmistä ja heidän halunsa ja uskalluksensa jättää taakseen yksi elämä ja aloittaa toinen.

Sanoimme toisillemme "tahdon".

Muuttuiko elämämme tästä merkittävästi? Antti kiteytti melko hyvin, että eihän käytännön elämä miksikään muuttunut, mutta tuntuu hyvältä ja turvalliselta, kun toinen haluaa virallisestikin jakaa elämänsä toisen kanssa. Postilaatikossamme on aiemman nimipaljouden sijaan enää kaksi nimeä. Otin siis Antin sukunimen käyttööni, vaikka pitkään mietinkin, säilyttäisinkö tyttönimeni siinä rinnalla. Lopputulos olisi kuitenkin ollut aika hassu, sillä minun sukunimeni yhdistettynä Antin sukunimeen tarkoittaa aika hassuja juttuja. Jääköön siis yhdysnimi käyttämättä, menkäämme yhdellä yhteisellä.

Nämä ovat juuri niitä postauksia, kun harmittaa, että olen päättänyt tehdä tätä anonyymisti ja ilman tunnistettavia kuvia.