Juttelin parin kaverini kanssa äiti-lapsisuhteesta. Molemmat olivat sitä mieltä, että suhde esikoiseen on erilainen kuin suhde muihin lapsiin. En ole koskaan ajatellut asiaa. Pysähdyin miettimään.

Esikoinen on väistämättä harjoituskappale. Se, jolle puetaan kesäkuumalla liikaa päälle, ettei se palele. Se, jonka kanssa koetaan epäuskon hetkiä, kun se vain kiljuu ja huutaa, vaikka juuri on syötetty ja vaihdettu vaippa (eikä tajuta laittaa umpiväsynyttä lasta nukkumaan). Se, jolla on paljon tiukemmat kotiintuloajat, kuin sisaruksilla. Se, jonka kasvua ja jokaista kehitysaskelta seurataan suurennuslasin kanssa. Ei ihme, jos tulee paineita.

Leevin syntyessä olin 21-vuotias. Olin joissain asioissa huolettomampi, kuin nyt kolmekymppisenä. Joissain asioissa taas olin paljon ehdottomampi, kuin nykyään. Olen tainnut tästä aiheesta kirjoittaakin joskus.

Nyt huomaan olevani taas uudenlaisten asioiden edessä. Voiko lapsen päästää suoraan koulusta kaverille? Pitäisikö ensin tulla kotiin syömään välipala ja tekemään läksyt? Entä jos kaveri asuu ihan toisella suunnalla? Kuuluuko tokaluokkalaisen päästä diskoon? Kaikki muutkin kai pääsevät? Viikkoraha? Harrastukset? Montako harrastusta voi/pitää olla? Jääkö lapsi kokonaan ulkopuolelle toisten jutuista, jos hänellä ei ole jokaista muotioikkulelua? Bakuganit ovat jo out. Nyt pitäisi ilmeisesti olla Beybladeja tai Hexbugeja. Mitä ne nyt ikinä ovatkin.

Leevini tuntuu minusta paljon pienemmältä poikaselta, kuin muut tokaluokkalaiset ovat. Hän rakastaa leikkimistä. Pikkuautot, lumileikit, junaradat ja dinosaurusfiguurit ovat päivittäistä leipää. Siis kuvaannollisesti. Ei niitä meillä kukaan syö. Leevi tulee myös syliin. Edelleen hän mieluummin kuuntelee satua, kuin lukee sitä itse.

Välillä hän nukahtaa edelleen päiväunille. Periaatteessa aikuiseen ikään ehtinyttä äitiäkin saattaa tällöin vähän lapsettaa. Mitäs ei noussut sohvalta ylös heti, kun herätettiin:

Ilmeestä voinee päätellä, miten hauskaa pojan mielestä oli herätä teksti poskellaan...