Koukkuunnuin Iholla-sarjaan. Tunnustan sen hieman nolona, sillä eihän kenenkään itseään kunnioittavan, sivistyneen ihmisen kuulu olla kiinnostunut tirkistely-realitysta.

"Mulla on ikävä minua. Kun olin vielä hauska", sanoi Maria, sarjan 28-vuotias arkkitehti-äiti.

Tunnistin heti itseni. Minä olin hauska ja rento. En oikeastaan ole koskaan kysynyt Antilta, mutta olen aika varma, että hän on aikanaan ihastunut minussa siihen ulospäinsuuntautuneeseen, iloiseen, rennosti elämään suhtautuvaan minään. Siihen, joka sanoi: "Anna niiden tiskien olla, kyllä mä ne tosta laitan."

Miksi ihminen on seurustelun alkaessa paljon mukavampi ja hauskempi, kuin vaikka muutaman vuoden seurustelemisen jälkeen? Miksi annamme itsestämme väärän kuvan? Arvatkaa vain, sanonko ikinä, että tiskit saavat jäädä lojumaan. No en sano. En todennäköisesti edes muista puhua kauniisti ja pyytää huolehtimaan kahvikuppi astianpesukoneeseen.

"Mitä hemmettiä tää kuppi tekee täällä?!!"
"Jos noi sun työvaatteet ei JUST nyt häviä tosta eteisestä, niin MINÄ hävitän ne!!!"
"Nyt se mölytoosa (=TV) kiinni!!!"

Ei ihme, ettei Anttikaan ole enää niin kiva, kuin silloin joskus. Peiliin katsomisen paikka, joo.

On helppo sanoa, että lasten myötä kotona tehtävän työn määrä kasvaa. Ei ole yksinkertaisesti aikaa kyhnätä toisen kainalossa, kun pyykkivuori kasvaa, villakoirat ja irtohiekka taistelevat reviiristään, lapsilla on taas nälkä (ne tosiaan syövät joka päivä!) ja jääkaapista on maito loppu (30 litraa viikossa ja määrä tuntuu kasvavan jatkuvasti). Lapset eivät kuitenkaan ainakaan suoraan saa aikaan sitä, että aikuiset alkavat kohdella toisiaan työkoneina. Kumpi on tehnyt enemmän töitä? Ja kestosuosikki: kumman päivä on ollut raskaampi?

Minullakin on ikävä itseäni. Miksi minä en jaksa enää olla kiva ja hauska? Milloin minusta tuli äreä akka?