Elämän kiertokulku on kummallinen. En ole lainkaan varma, onko hyvä vai huono asia, että ihminen on tietoinen oman elämänsä pituuden rajallisuudesta. Hyvän ystäväni äiti kuoli hiljattain. Vakavaan sairauteen liittyvässä leikkauksessa tuli komplikaatioita. Kaikki tiesivät, että näin voi käydä, silti läheisiään tuntuu pitävän kuolemattomana.

Isäni on sanonut jo moneen otteeseen, että hänhän on omassa suvussaan jo seuraavana lähtövuorossa. Isäni on vasta 55-vuotias, joten en pidä kovin todennäköisenä, että vuoro koittaisi kovin pian. Silti, kun ystävän äiti, joka oli minullekin läheinen, joutuu poistumaan maanpäällisestä elämästään melko nuorena, on pakko herätä siihen ajatukseen, että en ehkä saakaan pitää omia vanhempiani ikuisesti.

Olen saattanut haudan lepoon kaksi isovanhempaani, yhden isoisoäitini ja kummitätini. Vain yksi heistä kuoli yllättäen. Luulen, että olen kohdannut kuolemaa suhteellisen vähän.

Ensi viikonloppuna käymme saattamassa ystävän viimeiselle matkalleen.

Ruislinnun laulu korvissani
tähkäpäiden päällä täysikuu
kesäyön on onni omanani
kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa
mutta metsän tummuus mulle tuokaa
puunto pilven johon päivä hukkuu
siinto vaaran tuulisen mi nukkuu
tuoksut vanamon ja varjot veen
niistä sydämeni laulun teen.