Yhden lapsen viikonloppu. Ja pitkästä aikaa sellainen, ettei meillä ole mitään suunniteltua ohjelmaa koko viikonlopuksi. Ihanaa!

Sain vihdoin ommeltua keskeneräiset ompelukseni loppuun ja siinä samalla hurautin vielä koululaisille kännykkäpussit. Taivuin vihdoin ja hankimme myös Leeville ja Artulle kännykät. Jonna sai äidiltään puhelimen, kun meni kouluun. Pojilla on ollut käytössä yksi kännykkä, jonka paikka on keittiön työtasolla. Toiminta ikäänkuin vanhanaikaisen lankapuhelimen tyyliin. Nyt kun pojilla on alkanut olla harrastusmenoja ja (seuraava taitaa olla vähän omatunnon ostamista) omat työpäiväni ovat tänä vuonna huikeasti pidempiä, on ehkä sittenkin helpompaa, että pojilla on omat puhelimet. 

Kävin aamupäivästä myös naapurikylässä ostoksilla isäni kanssa. Omalla pikkukylällämme ei ole Alkoa ja halusin tehdä punaviinikastikkeen lihalle. Isän piti puolestaan päästä levyostoksille. Olipa muuten hauskaa olla liikkeellä iskän kanssa kaksin. Minulla on aina ollut hyvä ja läheinen suhde kunpaankin vanhempaani, mutta kauhean vähän on tullut vietettyä aikaa nimenomaan jommankumman vanhemman kanssa ilman, että mukana olisi muita. Jännittävää huomata, että vanhempi-lapsi -asetelma muuttuu aivan toisenlaiseksi iän myötä. Vanhempansa alkaa tuntea ensisijaisesti ihmisinä, persoonina. Ja hitsi vie, vanhempani ovat mahtavia tyyppejä! Niin pitkällä en vielä ole, että osaisin sanoa, että ovat kavereitani. Ei kai suhteen kuulu koskaan ihan sellaiseksi muuttuakaan. Voin kuitenkin todeta, että mikäli meillä ei olisi sukulaisuussuhdetta, olisivat vanhempani ehdottomasti paras kaveri -materiaalia!

Meinasin hehkuttaa meitä yhdistävänä tekijänä arvomaailmaa ja sen semmoista, mutta tarkemmin ajateltuna: mistähän minun arvomaailmani onkaan peräisin. Voi, kun voisin joskus päästä omien lasteni kanssa tähän samaan. Sitten joskus 15-20 vuoden päästä. Ei aiemmin.