Haittakse?

Kummipoikanen on ollut hoidossa viikonlopun yli. Söpösti Elvi ja Reko ovat leikkineet yhdessä, joskin Elville on selvästi melko kova pala se, että yksivuotias rääpälekaveri vaatii Elvin äidin ja Elvin isän hoitoa. Sylin ja syöttötuolin jakaminen kirvelee pientä mieltä.

Eilen olimme päiväkodin vanhempainyhdistyksen järjestämissä iltamissa. Olen siis itse järjestänyt itseni kyseiseen vanhempainyhdistykseen silloin, kun Leevi aloitti kolmevuotiaana tässä samaisessa päiväkodissa.  Iltamia on järjestetty likipitäen joka vuosi ja ne ovat olleet mukavia tilaisuuksia. Isoa plussaa toki on se, että tuottoa on tullut mukavasti. Tällä tuotolla päiväkodille on tilattu teatteriesityksiä, konsertteja ynnä muuta kivaa ohjelmaa. 

Jännittävää ajatella, miten isoa roolia päiväkoti on näytellyt elämässämme. Kaikki lapseni (niin omat kuin nuo "puolikkaatkin") ovat käyneet samaa päiväkotia ja kolme vanhinta pokanneet eskaritodistuksensa. Ensi keväänä on Joonaksen vuoro hyvästellä eskariryhmänsä ja siirtyä koulutielle, kun Niko puolestaan aloittaa eskarin. Elvillä sentään on jokunen vuosi vielä jäljellä. 

Alan hiljalleen hahmottaa, mitä ihmiset tarkoittavat sillä, että lapsuusaika menee nopeasti. Se ei tuntunut niin nopealta siinä vaiheessa, kun kaikki olivat pieniä. Ja silti, tässä sitä ollaan. Kun aloimme seurustella Antin kanssa, lapset olivat 6-, 5-, 4-, 3- ja 2-vuotiaat. Tänä vuonna porukan nuorin on samanikäinen, kuin porukan vanhin oli silloin. Joukkoon on tosin liittynyt yksi junnu, joka saa edustaa taaperokastia.

Tästä kaikesta päästään siihen, että eikö ihmisen pitäisi pystyä pysähtymään nauttimaan hetkestä, ihailemaan pientä lastaan kun tämä on pieni, näkemään kasvu eikä vain havahtumaan, että sehän kasvoi äkkiä.

Tänään istun siis katsomassa, kun Elvi touhuaa. En kulje perässä keräämässä sotkuja. Ehtii ne sitten myöhemminkin.