No harmitus. Viimeisin kirjoitukseni oli näköjään kadonnut. No, liekö tuo nyt ollut niin suurta journalistiikkaa, että menetys olisi ollut aivan suunnaton.

Elvi-viikonloppu. Talo on siis melko hiljainen. Siivosimme aamulla Antin kanssa ja siirtelimme hieman kalusteita eri paikkoihin. Eteinen avartui huikeasti, makkarista tuli entistä ahtaampi, mutta ehkä se ei ole niin iso haitta. Parasta on ehkä se, että eteisen lipaston siirtyttyä makuuhuoneeseen eteisessä ei ole enää paikkaa, johon voi pudotella käsistään kaikki kummalliset tilpehöörit, kun tulee ovesta sisään. Tiedättehän, mitä sellaisen tason olemassaolosta seuraa. Olen ehdottanut, että jokainen asuntomme taso muutettaisiin harjakattomalliseksi. Jos niitä tavarakertymiä olisi sitten vähemmän?

Sain nukkua aamulla pitkään, mikä oli ihanaa! En muista, koska olisin viimeksi kiskonut unta kuulaan aamuyhdeksään saakka. Useimmiten lapset herättävät viikonloppuiisin seitsemän kieppeillä, vaikka viikolla heitä saa kiskoa väkipakolla sängystä ylös samoihin aikoihin. Ongelma tuntuu olevan sama muissakin lapsiperheissä. Olen tehnyt tiedusteluita aiheesta. Kuulemma ongelma katoaa viikonloppujen osalta, kun lapset tulevat teini-ikään. Toisaalta arkiaamujen haastavuus tuplaantuu. En ole varma, kumpi on pienempi paha. Kerron sitten 3-4 vuoden päästä, kun minulla on kokemusta asiasta.

Päivään mahtui myös kivaa palautetta ystävältä, jonka runoihin olen tehnyt sävellyksiä. Hän oli soittanut sanoituspajakurssilla yhden tekeleistäni ja siitä oli kuulemma tykätty. Tosin tuskin kukaan sanoo suoraan, että täyttä sontaa koko biisi, mutta kyllähän kivan palautteen ottaa aina mielellään vastaan.

Jospa sitä siirtyisi taas keskittymään tuohon tyttäreen, joka yrittää kavuta syliin. Taitaa olla vähän neiti ihmeissään, kun sisarukset ovat taas kadonneet jonnekin.