Muutin lasteni kanssa uuteen asuntoon. Asunto on isompi, siistimpi, kodikkaampi, saunallisempi ja vieläpä edullisempi kuin edellinen, johon muutin viime kesänä vastaeronneena "uusneitinä". Sain muutaman kaverin muuttoavuksi, sekä luonnollisesti myös A:n.

A on melko ripeä toimija. Olin ajatellut, että jos sunnuntaina saadaan kuskattua sängyt, vaatteet ja ruokatarvikkeet, pärjäämme ihan mainiosti koko viikon niine hyvinemme ja voimme kuljettaa loput kamat sitten viikonloppuna. Sunnuntai-iltana vanhalle kämpälle oli jäänyt kaksi valaisinta, Nikon rattaat ja muutama vaatelaatikko. Maanantai-iltaan mennessä A oli kuskannut nekin uudelle asunnolleni.

Muuttoapuna ollut kaveri ihmetteli kovasti, miksi minä edes muutan enää omaan asuntoon, enkä A:n luokse. Pakko myöntää, että olisi kyllä houkutellut. Minusta kuitenkin puoli vuotta on melko lyhyt aika ihmiselämässä. En ole tehnyt koskaan aiemmin elämäni suuria päätöksiä harkiten vaan pitänyt aina kamalaa kiirettä. A on minusta odottamisen arvoinen. Haluan, että tämä tehdään kunnolla ja yhteen muutetaan sitten, kun me kaikki seitsemän olemme siihen valmiita. On pakko myöntää, että jos kuviossa ei olisi mukana lapsia, asuisin jo A:n katon alla. Jossittelu on kuitenkin turhaa, sillä lapset ovat olemassa.

Äitini ilmestyi eilen hakemaan kämpältäni lainaksi hieman leivontatarpeita. A oli luonani ja hieman jännitti, minkälaista reaktiota äidiltäni tulee. Yllättäen äiti ei näyttänyt reagoivan juuri mitenkään. Tervehti ihan asiallisesti ja jäi jopa juttelemaan hetkeksi.

Ironista muuten on, että A on auttanut vanhempiani muuttamaan 12 vuotta sitten. Isäni kysyi tuolloin minulta, sattuuko minulla olemaan ketään tuttua, jolla olisi vuokrata pakettiautoa viikon sisällä. Soitin A:lle ja puolen tunnin päästä hän ilmestyi ovelle. Muutto, johon oli varattu viikko aikaa, oli tehty päivässä. Kohokohtana muistetaan edelleen, kun pianomme kuskattiin pakettiautossa: äijät istuivat kyydissä ja soittivat ja lauloivat koko (kahden kilometrin mittaisen) matkan.