Luin Verskin blogista mainion postauksen vauvavuoden vaikutuksesta parisuhteeseen. Kuinka unettomat yöt ja uusi työnjako vaikuttaa helposti siihen, että kaksi aikuista alkaa kilpailla keskenään "omasta ajasta" ja siitä, kumman elämä on rankempaa.

Onneksi osaan vielä nauraa itselleni. Tunnistin kyllä omia ajatuksiani ja toimintamallejani.

Olemme päässeet jo pisteeseen, jossa minua ottaa päähän se, että Antti pääsi katsastamaan autoa kaverinsa kanssa, ilman yhtäkään ipanaa mukana. Kun omaa aikaa on se, että saa leikata nurmikon. Kun laskee kello kädessä tunteja, kumpi on päässyt pidemmäksi aikaa jonnekin yksin. Tai pitää tukkimiehen kirjanpitoa vaipanvaihdosta.

Älköön kukaan käsittäkö väärin. Koko lauma on rakas ja tärkeä. Minusta on ihanaa viettää aikaa lasten kanssa. On hauskaa touhuta asioita yhdessä. Mennä metsäretkelle, pelata lautapelejä, tutkia ötököitä, keinua korkeuksiin, leikkiä kirkonrottaa, lukea satuja, jutella maailman asioista.

Sen sijaan ei ole hauskaa laittaa jatkuvasti ruokaa, siivota keittiötä, toimia erotuomarina, etsiä lasten hukkaamia tavaroita, huomautella jälkien siivoamisesta, kieltää tulemasta hiekkaisilla kengillä sisälle, siivota niitä hiekkoja, kun kielto kuitenkin unohtui, pestä pyykkiä, pestä pyllyjä, pestä vessaa, pestä pöydänalustaa (viisi kertaa päivässä, kyllä!), organisoida lähtemisiä...

Viimeksimainittua on pakko eritellä hieman. Edellinen aamulähtömme meni kutakuinkin niin, että minä nousin ylös, hoidin ipanoiden aamupesut ja aamiaisen, pakkasin retkieväät ja Elvin hoitotarvikkeet, huolehdin lapsille asianmukaiset kamppeet päälle, organisoin sakin autoon ja kysyn lopulta Antilta, olisiko tämä jo valmis lähtemään. Eikä ollut eka kerta. Tuskin viimeinenkään.

Toisaalta, olenko kaivanut itse kuopan itselleni? Mitä lasten vaatettamiseen ja ruokkimiseen tulee, käy homma minulta puolet nopeammin. Osaisinko antaa toisen hoitaa asiat omalla tavallaan, huomauttelematta, miten Minun Mielestäni pitäisi tehdä. Sitäpaitsi kun ensimmäisen kerran kuuluu "missä on..." -alkuinen lause, palaa pinna ja menen kuitenkin tekemään homman itse.

Sama tapahtuisi varmaan myös toisin päin. Kyllä minä osaan vaihtaa autoon renkaat, mutta Antilta se käy nopemmin, kuin minulta ensimmäisen renkaan irrottaminen. Joutuisin luultavasti vähintäänkin kysymään, kummat renkaat menevät taakse. Ei sillä, kyllä minä olen selvinnyt renkaiden vaihtamisesta yksin asuessani oikein hyvin. En tiedä, oliko takana eturenkaat, mutta eteenpäin mentiin silti. Anttikin on selvinnyt joka aamu liikkeelle Jonnan ja Joonaksen kanssa, vaikka minä en ollutkaan kertomassa, mitkä kengät tai pikä paita lapsella kuuluu olla yllään.

Miten tämä sitten liittyy kaikkeen? No, sen lisäksi, että olen löytänyt itseni laskemasta vapaa-ajanviettotunteja ja vaipanvaihtokertoja, olen tympiintynyt siihen, että minä teen aina kaikki paskahommat ja Antti saa kaikki paremmat duunit. Todennäköisesti Antti ajattelee itse samoin. Ja silti löydämme jatkuvasti itsemme tekemästä jupisten niitä omia tyhmempiä töitämme.

Jännittävää, miten parisuhteessa muotoutuu ajan mittaan tietyt roolit. Kuka vie aina matot. Kuka käyttää koiran. Kuka sanoo viimeisen sanan. Kuka käy kaupassa. Kuka maksaa asuntolainan. Lapsetkin oppivat tämän hyvin nopeasti. Tuskin käyvät kysymässä Antilta, mitä ruokaa tänään on. Tuskin tulevat rikkinäisen lelun kanssa minun puheilleni.

Ja minä kun korjaisin mieluummin rikkinäisen lelun, kuin vääntäisin jälleen kerran sitä samaa samperin soppaa.