Bloggaavan kaverini bloggaava kaveri oli haastettu kehumaan itseään ja kohdistamaan kehut erityisesti ulkoiseen olemukseensa. Sananen ensin omasta ruumiinkuvastani.

Olen aina ollut melko pieni ja siro. Kun luokka laitettiin pituusjärjestykseen, yritin salaa hieman varvistella, että pääsi edes kolmanneksi jonossa. Vartalo oli lapsen mitoissa pitkälle teini-ikään: ei laaksoa, ei kukkulaa. En varsinaisesti kärsinyt koskaan pienuudestani, mutta en siitä järin kovasti nauttinutkaan. "Lauta" -kommentin kuulin useammin kuin kerran tai pari.

Ysiluokalla tapahtui jokin yhtäkkinen muutos. Tissit kasvoivat kertaheitolla D -kokoon. Olin salaa järjettömän ylpeä barbiemaisesta vartalostani ja kyllähän minä sitä mielelläni pukeutumisella korostinkin.

Aloin odottaa Leeviä parikymppisenä. Mahan kasvaminen oli hienoa, enkä surrut pätkääkään vartaloni muuttumista. Vetelin huoletta suklaata ja keräsin kolmattakymmentä kiloa painoa. Leevi syntyi ja raskauskilot katosivat muutamassa viikossa. Sitten katosi vähän lisää kiloja. Ja vähän lisää. Loppujenlopuksi Leevin ollessa puolivuotias, minulla oli painoa jäljellä surulliset 46 kg. Valokuvat tuolta ajalta ovat kammottavaa katsottavaa. En nimittäin loppujenlopuksi jäänyt ihan tynkämittoihin, vaikka kouluaikana pitikin käyttää varvistustaktiikkaa. Pituutta kertyi lopulta se perussuomalainen 165cm.

Artun odotus toi sen verran kiloja takaisinpäin, että aloin taas näyttää ihmiseltä. Valitettavasti ne aiemmin hehkutetut D-tissit jäivät jonnekin. Jäljellä oli kaksi kärpäslätkää, jotka vielä kerran muuttuivat tissien näköiseksi odottaessani ja imettäessäni Nikoa.

Minulla meni vuosia hyväksyä se, että lapsen odottaminen jättää jälkensä vartaloon. En edelleenkään rakasta kärpäslätkiäni, mutta pystypäin keräilen ne aamuisin navan seuduilta push up -liiveihn. Ainakin vaatteet päällä menee vielä läpi.

Mutta meemiin. Mikä minussa sitten on mielestäni kaunista?

Kädet. Minulla on pitkät sormet, kynnet kasvavat hyvin ja pysyvät ehjinä. Rakastan soittamista ja ikiklisee pianistin pitkistä sormista ehkä sitten jossain määrin pitää paikkansa: soittaminen on minulle helppoa ja osaan sitä melko hyvin.

Sääret. Äitini kiroaa aina tappijalkojaan. Minä olen perinyt koipeni isän puolelta ja jalkani ovat oikeasti ihan esittelykelpoiset. Jalkaterät sen sijaan voisivat tietysti olla vähän pienemmätkin, mutta menköön nyt siinä sivussa. Neljäykkösiin löytyy vielä suhteellisen helposti kivat kengät.

Silmät. Ne ovat siniset ja mielestäni aika ilmeikkäät. Niillä näkee hyvin.

Hiukset. Inhosin hiuksiani ennen. Ne eivät olleet niin paksut, kuin olisin halunnut, eivätkä suostuneet kasvamaan niin pitkiksi kuin olisin toivonut. Tukkani oli aivan piikkisuora ja laskeutui sinnikkäästi aivan päätä myöten, vaikka olisi miten paljon tahansa föönannut ja tupeerannut. Lasten synnyttyä hiukseni alkoivat yllättäen kihartua. Inhosin sitä aluksi, mutta tajusin sitten, että minähän inhosin niitä suoria hiuksiani, joten päätin sitten pitää niistä.

Peppu. Se on edelleen ihan samannäköinen, kuin silloin nuorempanakin.

Kovin pinnallisia asioita. Tehtävänanto nyt kuitenkin koski ulkoisia asioita, joten mennään nyt sitten näillä. Oma kroppa on se, jota joutuu aina raahaamaan mukanaan, joten sen kanssa kannattaa olla mieluummin hyvissä väleissä kuin jatkuvissa riidoissa.