Mikä onkaan tehokkaampi tapa saada viisi kullanmurua viihtymään ja viettämään hetki tappelematta, kuin roudata koko sakki metsään! Painelimme vapunpäivänä läheiselle kävelypolulle, jonka Leevi hienosti tunnistikin viimekesäiseksi mustikkametsäksi. Ihanasti nuo viihtyivät. Niko tosin yritti kovasti vaatia kantamispalvelua, mutta loppujenlopuksi tämä pieninkin mies käveli ihan reippaasti koko matkan.

Napsin muruista kuvia ja Jonna innostui keksimään kuvien pohjalta satua. Hienon tarinan hän tekikin (kirjattu sadutusmenetelmällä, eli Jonna kertoo ja minä kirjaan juuri sellaisena, kuin hän on sanonut).

Olipa kerran koppakuoriainen, joka lähti kävelylle. Sitten koppakuoriainen tapasi tytön. Koppakuoriainen jatkoi siitä matkaa. Sitten tyttö ja koppakuoriainen näkivät pojan. Sitten he jatkoivat matkaa, kaikki he kolme yhdessä. Sitten he kiipesivät hiekkakasalle leikkimään. Sitten kaikki kolme tutkivat vesikirppuja. Sitten he näkivät karhun. He menivät karhun kanssa puhumaan. Sitten he halusivat olla yhdessä aina, kun kerran olivat tavanneet. Tapaamisensa jälkeen he menivät ostamaan talon ja ruokaa ja huonekalut.

He päättivät mennä pienelle huviretkelle katselemaan luonnon eloa. He näkivät ekaa kertaa sammalta. Sammal oli pehmeää kuin untuva. Aurinko paistoi kirkkaasti. He lähtivät syvemmälle metsään. Metsässä näkyi kuusia ja kummallisia kukkia, ne olivat sinivuokkoja ja valkovuokkoja.

Sitten he menivät kotiin, ottivat iltapalan ja menivät nukkumaan.

Seuraavana aamuna he kävivät kaupassa. Kun he tulivat kaupasta, he tekivät pienen kävelyretken. He pukivat maastovaatteet ja lähtivät. Kävelyllä he näkivät ketun. Se oli karhun parhain ystävä. Kettu ja karhu ja kaikki muut lähtivät eteenpäin. He näkivät lisää metsän eläimiä.

Sen pituinen se.