Olen ammatiltani erityisluokanopettaja. Opetan 3-4 -luokkalaisia, joista osalla on oppimisvaikeuksia, osalla haasteet taas sosio-emotionaalisella puolella. Osa integroituu jossain vaiheessa koulu-uraansa yleisopetuksen luokkaan, osa jatkaa pienryhmässä läpi koulutaipaleensa.

Opettajan työssä on paljon hyviä puolia, jotka saavat minut pitämään tästä työstä. Pitkä loma tullee lukijalle ensimmäisenä mieleen, eikä se minustakaan aivan merkityksetön juttu ole. Enemmälti kuitenkin hyvät jutut liittyvät onnistumisen kokemuksiin. Kun on kuukausitolkulla tahkonnut samaa jakolaskua aina menetelmää vaihtaen ja välillä suunnilleen päällään seisten, on upeaa huomata, kun eräänä kauniina päivänä lapsi oivaltaa, mistä hommassa on oikein kysymys.

Surkeita hetkiä ovat ne, kun päällään seisominenkaan ei tunnu auttavan.

Opettajan vaitiolovelvollisuus on tärkeä, mutta raskas asia. Oppilaiden kanssa tulee usein melko traagisiakin juttuja esille, mutta niitä ei voi purkaa oikein mihinkään. Kuten ei myöskään sitä, kun joku on käyttäytynyt oikein inhottavasti. Eikä sitä, kun se päällä seisomisjakson jälkeen oivallettu asia riemastuttaa niin, että tekisi mieli pitää juhlat sen kunniaksi.

Olen monta kertaa miettinyt, miten hyvän blogin saisi aikaan ope-elämästä, mutta edellämainitun seikan vuoksi kaikki olennainen pitäisi jättää kertomatta. Kuinka kiinnostavaa luettavaa sitten olisi päivittäinen: koulu alkoi, oli pari välkkää ja ruokis, muutama oppituntikin siinä sivussa ja sitten oppilaat lähtivät kotiin ja ope jäi tekemään paperihommia ja soittamaan muutaman puhelun. Seuraava päivä: lue edellinen.