Arttu liittyi jengiin myöhään eilisiltana: "Äiti, multa tuli ihan hassua kakkaa!"

Välähti tuossa, että meillä ei tosiaan ole sairastettu kauhean montaa vastatautia. Eskarilainen ei tiennyt, mitä on ripuli. Ihan kiva sinänsä, että olemme säästyneet melkoisen hyvin. Parhaimmillaan kahdeksanhenkisessä taloudessamme kun on vain yksi ainoa vessa. Koko sakin kiertävä vatsatauti on aikamoinen kauhuskenaario. Toistaiseksi uusperheaikanamme (syksystä 2010) Leevi on ykännyt kertaalleen (osui pönttöön) ja Arttu kerran (osui ämpäriin). Kertaakaan tauti ei ole lähtenyt kiertämään koko porukkaa. Jonna ja Joonas onnistuivat sairastamaan ykätautinsa äitiviikollaan.

Mainittakoon vielä, että koko äitinäoloaikanani (ensi kuussa yhdeksän vuotta!) olen joutunut siivoamaan yhdet sänky-yrjöt. Tiedän, että tällaisella retostelulla on usein seurauksensa. Ehkä jo ensi yönä.

Vietämme siis edelleen sairaspäivää kotosalla. Passinhakupäivää tästä ei tullut, vaikka Artunkin vatsa on jo ihan kunnossa. Kävi nimittäin ilmi, että ei sinne naapurikaupungin lupa-asiatoimistoon ihan niin vain mennä passihakemusta viemään. Pitää varata aika. Seuraavan kerran vapaata on viikon päästä. Juonittelin sitten puhelimessa luokka-avustajan kanssa, että karkaan ensi viikolla vartin aiemmin töistä, niin ehdin toimistolle. Vastaavasti hän ilmestyy töihin hieman myöhemmin. Siunattu ihminen!

Pankkiin minun kuitenkin pitäisi mennä. Kakkostilini tuottaa vaivihkaa kuluja. Sain opintolainani maksettua viimein pois, mutta sen seurauksena en olekaan enää avain- tai kanta- tai mikälieasiakas ja luottokortista ja nettipankkitunnuksista saa pulittaa kuukausittain rahaa. En halua pulittaa kuukausittain rahaa näistä, joten pitäisi käydä sulkemassa mokomat rahasyöpöt. Rehellisyyden nimissä kakkostililläni ei ole ollut elämää viimeiseen kahteen vuoteen, joten tointaako tuota nyt edes pitää hengissä. Tuskin.

Olemme koko vuoden manailleet, kun rahat menee sen siliän tien, eikä mitään ylimääräistä tunnu jäävän. Siihen peilaten kuulostaa järjettömältä, että varasimme lomamatkan etelään. Kummasti matkan maksaminen on silti onnistunut ja reissua varten on saatu räävittyä käyttörahaakin. Näyttää olevan tahtotilakysymys. Suurimpia turhia rahareikiä lienee minun ja Antin iltaherkuttelu. Pieniä summia lähes päivittäin, veikkaan, että vuositasolla ainakin tuhannen euron luokkaa. Minä käyn kampaajalla ehkä kolmen-neljän kuukauden välein, joten sitä en ihan heti laskisi järjettömäksi menoeräksi. Poikienkin tukat saan leikattua kotona. Tähän saakka olen kieltäytynyt leikkaamasta Jonnan ja Joonaksen hiuksia konfliktien välttämiseksi. Antti kerii Joonaksen pään ja tämä järjestely on kelvannut Jäsen M:llekin.

Viime viikolla Jonna ilmestyi meille melko mielenkiintoisen kampauksen kanssa. Neiti oli päättänyt haluta polkkatukan. Ihan jees, mutta hän oli yrittänyt leikata sellaisen itse. Kiittelin itsekseni korkeinta, että tyttö oli saanut idean äitiviikolla (äiti ei kuulemma ollut edes huomannut?) eikä meidän luonamme. Epäonnisen parturointikokeilun jälkeen pelastin sen, mitä pelastettavissa oli. Nyt on sekin raja rikottu, olen kajonnut saksineni lapsipuolen kuontaloon. Sovimme, että seuraavan kerran, kun neiti tahtoo muuttaa hiusmalliaan, hän pyytää aikuista varaamaan kampaamosta ajan.

Olen kuluttanut kolmannen kotipäivän aamun melko tiiviisti tietokoneella. Luin jo aiemmin hehkuttamani Soolomamman blogin viimein loppuun. Huikean mielenkiintoista on ollut seurata eritysesti sitä, minkälaista on uusperhe-elämä hieman vanhempien lasten kanssa. Meillä teinirytinät eivät alkane vielä jokuseen vuoteen ja silti siihen on suhteellisen vähän aikaa. Aloittaessamme seurustelun, olivat lapsemme 6-, 5-, 4-, 3- ja 2-vuotiaat. Nyt tuon porukan nuorin alkaa olla samaa ikää, kuin tuolloin koko porukan toisiksi vanhin. Näin se aika vaan kuluu. Ei siis tosiaan kannata tuudittautua pikkulapsivuosien auvoon (haha, mihin?) vaan varustautua henkisesti siihen, että ovet alkavat paukkua.

"Oi, pikkusisko! Sinä olet vielä vauva!" kuuluu lastenhuoneesta isoveljen hellä hihkaisu. Vielä ovet eivät pauku.