Elvi tuli kotiin ja laittoi elämämme uuteen uskoon.

Tavallaan oikeastaan mikään ei muuttunut, tavallaan kaikki on erilaista. Lapsillamme on nyt yhteinen sisarus, ovatko he nyt jotenkin enemmän sisarusasemassa keskenään? Emme ole missään vaiheessa käyttäneet lapsille termejä sisar- tai velipuoli, äitipuoli, isäpuoli. Meillä asuu äiti ja Antti. Isä ja Liisa. Leevi, Jonna, Arttu, Joonas ja Niko. Ja nyt myös Elvi.

Niko on päässyt jo yli pelostaan, että äiti ei enää olisi hänen äitinsä. Kiitos siitä Elville, joka on päättänyt, että vauvan toimenkuvaan kuuluu lähinnä syöminen ja nukkuminen. Äiti on siis ehtinyt sylitellä, lukea ja pelata lautapelejä isompien kanssa. Antti on vielä torstaihin saakka isyyslomalla, joten lasku on tosiaan ollut pehmeä. Odotan hieman jännityksellä sitä rysäystä, mikä tulee isyysloman loppuessa.

Antti on suloinen näky vauvan kanssa. Jännittävää, miten tuollainen pikkuihminen voi kietoa aikuisen miehen niin täysin pikkusormensa ympärille. Pieni inahdus, ja isi lohduttaa heti. Hyvä niin. Antti jutteli muutamaan kertaan odotusaikana, että hieman jännittää, miten sitä osaa enää olla vauvan kanssa. Edellisestä kerrasta on kuitenkin lähes viisi vuotta. Käytäntö on osoittanut huolen turhaksi. Hyvin näyttää sujuvan.

Nyt takana on yksi viikko kolmen kesken ja toinen viikko kuuden lapsen kanssa. Pakko myöntää, että työmaata olisi aikalailla, jos Elvi olisi kovin itkuinen yksilö. Lähinnä siis isompien suhteen. Sillä vaikka koko sakki on ottanut vauvan upeasti vastaan ja kaikki rakastavat pikkusiskoa kovasti, on ollut havaittavissa myös melkoista huomionhakuisuutta. En uskalla edes ajatella, mitä kaikkea muruset keksisivät huomiota saadakseen, jos sitä olisi huomattavasti aiempaa vähemmän tarjolla.

Nyt kuitenkin näyttää mukavasti siltä, että normaali arki pääsee hiljalleen alkamaan. Tästä on hyvä aloittaa.